Pihla Jaala
Olen Pihla ja opiskelen sosiaalityön maisterivaiheessa Itä-Suomen yliopistossa. Kirjoittelen tätä blogitekstiä Suomesta käsin karanteenissa. Ehdin aloittaa sosiaalityön 3. harjoitteluni Tansaniassa Mwanzassa helmikuussa ja suorittaa harjoittelua kaksi kuukautta, ennen kuin maaliskuun lopussa maailmanlaajuinen koronaepidemia näytti kyntensä toden teolla. Kun rajoja alkoi sulkeutua ja suurlähetystö oli lähettänyt parit kehotukset palata pikaisesti, ja lennotkin Suomeen näyttivät uhkaavasti peruuntuvan, päätin, että on aika palata kotiin. Tässä kuitenkin pieni paluu takaisin Mwanzaan ja fiiliksiin harjoittelustani.
Onnekseni keväällä vuosi sitten törmäsin Tampereella toimivaan järjestöön Globaali sosiaalityö ry, ja sain tietää heidän mahdollistavan harjoitteluja ulkomailla. Järjestön vapaaehtoisten tuella ja avulla sain kuin sainkin itseni järjestettyä Tansaniaan Mwanzaan Victoriajärven rannalle. Kiitos siis Globaalille tästä mahtavasta mahdollisuudesta ja kaikesta tuesta ja tsempeistä, mitä minulle olette tarjonneet!
Harjoitteluani suoritin järjestössä nimeltä Ni Hekima Pekee. Järjestö on tehnyt jo pitkään yhteistyötä Globaali sosiaalityö ry:n kanssa, ja useampi onkin jo kirjoittanut heidän työstään myös tässä blogissa. Tutustua voit siis Ni Hekima Pekeen työhön esimerkiksi Annin tekstistä täältä ja Minnan sekä Idan tekstistä täältä. Lyhykäisesti Ni Hekima Pekee työskentelee Mwanzassa haavoittuvaisessa asemassa olevien perheiden, lasten, tyttöjen ja vammaisten lasten kanssa. Ni Hekima Pekeellä on samanaikaisesti menossa useita erilaisia projekteja. Minä työskentelin harjoitteluni aikana vammaisten lasten ja heidän perheidensä kanssa Lwanhiman alueella sekä 10- 14 -vuotiaiden tyttöjen kanssa Wasiliana- nimisessä projektissa Sahwan alueen koulussa. Harjoitteluni ohessa keräsin myös aineistoa etnografiseen pro gradu- tutkielmaani. Olen kiinnostunut luovien työmenetelmien käytöstä sosiaalityössä.
Projekti sisälsi käytännössä vammaisten lasten kanssa työskentelyä luokassa ja kotikäyntien muodossa. Vammaiset lapset ja heidän perheensä kohtaavat monia haasteita arjessaan. Meidän työmme keskiössä oli etsiä ratkaisuja niihin esteisiin, joita lapset kohtaavat koulunkäynnissään. Tällaisia haasteita saattavat olla esimerkiksi, että tilat eivät ole esteettömiä, kouluvälineistä on pulaa, opettajia on vain yksi luokassa tai koulumatka on lapselle hengenvaarallinen. Perheet kärsivät köyhyydestä, lapsi saattaa tarvita terveydenhuoltoa, johon perheellä ei ole varaa tai mahdollisuutta päästä.
Yhteistyössä luokan opettajan ja Ni Hekima Pekeen toisen työntekijän kanssa kävimme perjantaisin tapaamassa perheitä kotikäynneillä. Tiistaisin osallistuin luokassa työskentelyyn ja näin pyrin pääsemään perille siitä, millaisia haasteita lapset koulussa kohtaavat. Projekti oli vasta alussa, ja käynnistyi kunnolla minun saavuttuani. Työskentely yhdessä koulun kanssa haki siis vielä muotoaan, kuten aina kun työ on uuden edessä. Tarkoitus oli kuitenkin, että kartoitamme koulu- ja kotikäynneillä lasten ja perheiden tilanteita ja haasteita sekä etsimme keinoja tukea lapsia koulunkäynnissä ja oppimisessa. Kartoituksen jälkeen perheiden esiin tuomista haasteista lähdettäisiin kehittämään tukea perheille yhteistyössä alueen yhteisön, Mwanzassa toimivien järjestöjen ja viranomaisten kanssa.
Kotikäynnit herättivät minussa pohdintoja siitä, kuinka usein uuteen maahan ja kulttuuriin mennessä ensimmäisenä huomion kohteena on asiat, jotka ovat erilaisia. Kun aloitimme kotikäyntien tekemisen, kiinnitin kuitenkin itse huomiota siihen, kuinka samanlaisille periaatteille kotikäynnit rakentuvat Suomessa perheiden kanssa työskenneltäessä. Tämä toi mieleeni sosiaalityön kansainvälisesti jaetun määritelmän ja yhteiset arvot jakavana professiona.
Kotikäynneillä on Ni Hekima Pekeessä tarkat periaatteet. Keskeistä on kunnioittaa perheen oikeutta yksityisyyteen ja itsemääräämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kotikäynnille mentäessä yritämme saapua kotiin mahdollisimman vähän huomiota herättämättä. Tulimme paikalle kävellen, ja mielellään mahdollisimman vähällä määrällä ihmisiä. Mwanzassa ihmiset viettävät elämää hyvin yhteisöllisesti, ja jokaisessa naapurissa kyllä tiedetään mitä viereisessä talossa tapahtuu. Emme siis halunneet herättää naapurustossa huomiota ja luoda näin leimaa perheelle, että heillä olisi jotain vaikeuksia. Tulimme pihaan kunnioittavasti ja tervehdimme perheen vanhemmat, sekä tiedustelemme, saammeko tulla käymään. Istuimme sinne, minne perhe meidät ohjasi. Useinmiten se tarkoitti pihalla aseteltuja tuoleja. Yritimme välttää kuulustelemasta perhettä, vaan sen sijaan keskustelua pyrittiin käymään vapaasti ja niistä aiheista, joita perhe itse nosti esiin ja koki tärkeäksi. Luottamusta ei voitettu ensimmäisellä käynnillä, ja kotikäyntejä saman perheen luokse tehtiin useita, jotta kokonaistilanne saataisiin hahmottumaan ja avoin suhde rakennettua. Yleinen ilmapiiri pyrittiin pitämään positiivisena ja oli tärkeää, että perhe todella ymmärtää, mikä on kyläilymme tarkoitus ja mikä organisaatiomme työtä. Perheelle oli jätettävä lupaus siitä, että asiaan palataan. Näitä kaikkia tekijöitä olen pitänyt keskeisenä myös Suomessa perheiden ja heidän vaikeiden elämäntilanteidensa kanssa työskenneltäessä. Onkin hienoa nähdä, kuinka kunnioittava kohtaaminen toisen ihmisen kanssa perustuu samoille perustuksille; toisen tiedon kunnioittaminen, toisen ehdoilla meneminen, kuunteleminen, avoimuus ja ajan antaminen.
Tutkimukseni kannalta hienoa aineistoa tarjosi Wasiliana-projekti, jossa työskentelimme tyttöjen kanssa Sahwan koululla. Tämä projekti oli jo pyörinyt kauemmin, jonka vuoksi sen toimintamallit olivat jo selkeät ja hyvin muotoutuneet. Tarkoituksena oli tarjota tytöille turvallinen tila, jossa tyttöjen esiin tuomista toiveista käsin kävimme keskustelua tyttöjen elämää koskettavista aiheista. Harjoitteluni aikana tyttöjen toiveina oli keskustella koulusta putoamisesta, kuukautisista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haasteena tässä projektissa toisinaan oli turvallisen tilan tarjoaminen. Tapaamiset järjestettiin ulkona koulun pihassa kesken koulupäivän, ja uteliaita ulkopuolisia oppilaita sai häätää ahkerasti kauemmaksi. Tytöt keskustelivat ja toivat kuitenkin rohkeasti esiin huoliaan aiheista, joita kulloinkin käsiteltiin. Keskustelujen ohella tyttöjen kanssa käytettiin erilaisia luovia menetelmiä tuomaan lisämahdollisuuksia pohtia käsiteltävää aihetta. Mieleeni jäi erityisesti eräs kerta, jolloin käsittelimme koulusta putoamisen syitä sekä sitä, miten omaa toivettaan jatkaa koulussa voisi puolustaa läheisille. Tyttöjen roolisuoritukset tyttöjen koulunkäyntiä väheksyvinä äiteinä ja helpon rahan perää houkuttelevina kavereina olivat niin huikeita, että edes kielimuuri ei estänyt ymmärtämästä kohtausten sanomaa. Ujoista tytöistä kuoriutui harjoitteissa upeita itsensä ilmaisijoita.
Tässä vielä lopuksi kerron, että kotikäynneille ja kouluille meno on aikamoista reissua. Ensin matkustin tunnin paikallisella bussilla daladalalla alueelle nimeltä Buhongwa. Bussissa oli usein puristunut ja tiivis tunnelma, ja uteliaat vierustoverit kiinnostuneita siitä mihin olen menossa, mistä tulossa ja miksi. Tämän jälkeen oli tuktukin, kolmipyöräisen moottoriajoneuvon vuoro, jolla huristin noin 20 minuuttia ahtautuneena kahden muun kanssa takapenkille ja keskustelut vierailustani jatkuivat. Matka oli sellaista rytyytystä, että välillä ei puhumisestä tullut mitään ja pelkäsin, että rusentuuko toinen vai rusennunko minä. Mutta tämä kaikki kävi oikeastaan lopulta hyvin kotoisaksi, ja vierivieressä nyyköttäminen milloin minkälaisella penkillä on yksi monista asioista, mitä tulen kaipaamaan.
Kirjoittaja Pihla Jaala suoritti maisterivaiheen sosiaalityön harjoittelunsa Ni hekima pekee -järjestössä Mwanzassa, Tansaniassa.
