Habari, rafiki? Vipi? Kaihoisat terveiset Suomeen täältä Tansanian Mto Wa Mbusta. Naputtelen tätä tekstiä viimeisenä harkkapäivänäni ennen lähtöä pienelle lomaselle ja sen jälkeen paluulennolle Suomeen. Mietin millaisella näkökulmalla lähteä liikkeelle, täällä kun on ehtinyt kolmen kuukauden aikana tapahtua niin valtavasti. Pintaraapaisuksi tämä jää, mutta olen pitänyt harjoittelun ajan julkista päiväkirjaa Instagramissa, joten yksityiskohtaisempaa sisältöä (ja rennommalla otteella tuotettua!) voi käydä kurkkaamassa täältä >> https://www.instagram.com/strandanniq/
Kulttuurishokki jäi tulematta
Olen Annika, 54-vuotias alanvaihtaja ja toisen vuoden sosionomiopiskelija Tampereen ammattikorkeakoulusta. Ennakkoon mietin, että peloteltu kulttuurishokki ei ehkä kohdallani realisoidu ja näin myös kävi. Päällimmäisenä syynä tähän oli GST:n perusteellinen ja monipuolinen ennakkovalmennus, mutta myös tansanialaiset ihmiset ovat ihmeellisiä. Täällä on vaikea tuntea olevansa ulkopuolinen, niin lämpimästi ja proaktiivisesti kaikki ottavat sinut vastaan. Luulen, että kulttuurishokki odottaa koti-Suomessa, jossa saatan saada kylähullun leiman, jos jatkan jokaisen vastaantulijan morottelua kuten täällä olen tottunut tekemään.
Toki hämmennyksen paikkojakin löytyy, ihan päivittäin. Tansaniassa uusi vuorokausi alkaa aamu kuudelta. Esimerkiksi jos täällä sanotaan ”saa ni tatu” (kello on kolme), näyttää oma kelloni 9.00. Mielenkiintoista! Hämmentävää! Minulla on tapana, kellon mittaustapaan katsomatta, olla aina paikalla vähintään varttia ennen sovittua, mutta täällä on suomalainen tiuku pakko heittää sivuun, tai alkaa ahdistaa. Parhaimmillaan olen odottanut 4 tuntia sovittua tapaamista, mutta sen jälkeen päättänyt luovuttaa. Tunti on aivan normaali odotusaika ja ”sasa” (nyt) on hyvin joustava käsite. Tämä ärsyttää, enkä tiedä miten pystyisin esimerkiksi vetämään täällä läpi projektia ilman, että olisin hermoraunio. Mutta on tässä tansanialaisessa aikarytmissä puolensakin. Oma stressaantunut ja ylivirittynyt mieleni on alkanut lämpötilan ja löysemmän aikataulutuksen myötä hiljalleen sulaa. Aamulla ei tarvitse stressata onko paikalla minuutilleen (vaikka toki aina edelleen olen) tietäen, että myöhästyminen on ihan ok.
Tutkija, psykologian dosentti Anu Castaneda puhuu Paloma-koulutuksessa oman kulttuuritaustan ymmärtämisen tärkeydestä. Kun tiedostaa, että ajattelee ja toimii tietyllä tavalla, koska itse on elänyt tietynlaisessa ympäristössä ja ajassa, niin pystyy uteliaana kohtaamaan lintuperspektiivistä erilaisesta kulttuuritaustasta tulevan ihmisen − tasavertaisena. Ei huonompana eikä parempana, vaan erilaisena. Kulttuuri ei myöskään määritä yksilöitä kulttuurin sisällä, jokaiseen kulttuuriin mahtuu kirjo hyvinkin erilaisia ihmisiä ja jokainen yksilö ansaitsee tulla kohdatuksi omana itsenään. Suoraan sanottuna minä en halua tällä hetkellä identifioitua suomalaisessa kulttuurissa vallassa olevaan itse pärjäämiseen, kapitalismiin, jatkuvaan (kestämättömään) kasvuun ja marginaalissa olevien ihmisten syyllistämiseen omasta elämäntilanteestaan. Tällainen kulttuuri ei edusta minua yksilönä, eikä se vastaa arvomaailmaani.
Ujamaa ja ubuntu − yhteisöllisyys näkyy kaikkialla
Tansanian ensimmäinen presidentti Julius ”Mwalimu” Nyerere oli paikallisten mukaan viisas mies ja häneen ”törmää” keskusteluissa edelleen päivittäin. Kolonialismin jälkeisenä aikana tämä opettaja ymmärsi yhteisöllisyyden ja tasa-arvon merkityksen. Nyerere luotsaama ”ujamaa” tarkoittaa typistetysti sosialistista ideologiaa, joka loi pohjan sosiaaliselle ja taloudelliselle kehityspolitiikalle. Tämä ideologia näkyy edelleen niin, että vaikka tässäkin pienessä Mto Wa Mbun kylässä (kaupungissa) elää yli 100 eri heimoa ja puolet asukkaista on muslimeja ja toinen puoli kristittyjä, niin ihmiset tulevat toimeen ilman konflikteja. Aika ihmeellistä nykyaikana, eikö totta?
”Ubuntu” voidaan kääntää suomeksi ”minä olen, koska me olemme”, tarkoittaen sitä, että ilman muita ihmisiä ei minuakaan ole olemassa. Eikö tässä olla ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolon ytimessä? Me tarvitsemme toinen toisiamme, eikä esimerkiksi yksikään vaurastunut yrittäjä ole omaa menestystään luonut itse – siihen on tarvittu yhteiskunnan tukea monessa kohden (ja mitä luultavammin yhteisöä kannattelemaan). Ubuntu tarkoittaa täällä käytännössä esimerkiksi sitä, että jos minulla on kymmenen banaania, annan niistä vähintään 5 yhteisölleni – koska tiedän, että hekin tulevat tekemään saman minulle.
Tansaniassa suku, kylä ja kirkko luovat verkon, joka kannattelee, kun oma elämäntilanne sitä tarvitsee. Meillä Suomessa hyvinvointivaltio on luotu olemaan tämä verkko, joka ottaa ihmisen kiinni ennen pohjakosketusta. Sosiaalinen verkostomme on viimeisen 100 vuoden aikana haurastunut, kaupungistunut ja muuttunut kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, jota on viisaasti ymmärretty tukea hyvinvointimallilla, jotta ns. pyörät pyörivät ja yhteiskunnassa vallitsee rauha niin ”sortajilla kuin sorretuilla” (lainatakseni vapaasti Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaa). Jos tämä hyvinvointivaltion malli nyt puretaan ja pohjalla ei ole Tansanian tapaan yhteisöä, joka ottaa kopin, niin miten marginalisoitujen kansalaisten käy? Tätä sopii mielestäni miettiä.
Kohtaamiset ja sosiaaliala näyttäytyy erilaisena Tansaniassa
Valitsin omaksi harjoittelupaikakseni sosiaalitoimiston. Tarjolla olisi ollut myös esimerkiksi kouluympäristö, mutta halusin saada mahdollisimman laajan näkemyksen sosiaalityöstä kehittyvässä maassa. Ja tätä todellakin sain! Pääsin tekemään kotikäyntejä, vierailin ikäihmisille tarkoitetussa palvelutalossa, kohtasin lapsia ja nuoria, joilla on kehitysvamma, kävin poliisilaitoksella, oikeustalolla, lastenkodissa, koulussa ja tietysti asiakaskohtaamisia tapahtui myös sosiaalitoimistossa. Sain myös konkreettisesti kokea, millainen ero on sosiaalityön ammattilaisella, joka on sitoutunut ja joka tekee työtään rakkaudellisella ja dialogisella otteella versus hierarkiaa huokuvalla ja itsekeskeisellä työotteella operoivaan työntekijään. Ensimmäinen ohjaajani edusti ennen kaikkea itseään ja kiitän onneani, että pääsin loppuharjoittelun ajaksi päinvastaisella työotteella toimivan sosiaalityöntekijän siipien alle; ellei näin olisi käynyt, olisi mielikuvani tansanialaisesta sosiaalityöstä ollut virheellinen. Vaikka täälläkin sosiaalialan lainsäädäntö on kutakuinkin kunnossa, niin se ei riitä. Tätä työtä kuuluu tehdä sydämellä, käsillä ja päällä – olipa maa mikä tahansa.
Mondulin alueella asuu noin 230 000 ihmistä ja heitä palvelee seitsemän sosiaalityöntekijää. Sosiaalityöntekijän kuukausipalkka on 900 000 shillinkiä, reilu 300 euroa, eikä itse työhön ole käytettävissä minkäänlaista budjettia. Kyllä, kysyin asiaa useamman kerran ja useammalta ihmiseltä – rahaa ei ole. Matkat asiakkaiden luo maksetaan itse ja joskus sosiaalityöntekijä antaa asiakkaalle pienen hätäavun omasta pussista. Äärimmäisessä köyhyydessä eläviä ihmisiä voidaan täällä käytännössä auttaa kohtaamalla, luomalla toivoa ja rukoilemalla heidän puolestaan. Tai toivomalla sponsoria maan rajojen ulkopuolelta. Nähdyksi tuleminen on ilman muuta arvokasta jo sellaisenaan, mutta pelkkä kohtaaminen ei riitä, jos savimajassa on kaksi alaikäistä lasta keskenään, ilman ruokaa ja rahaa. Suomessa sosiaalityöntekijä joutuisi (perustellusti) oikeuteen, jos jättäisi lapset tällaisessa tilanteessa pärjäämään keskenään, mutta täällä ei ole vaihtoehtoja. Jokaista laiminlyötyä lasta ei voi kotiinsa ottaa.
Olen täällä ollessani miettinyt paljon sitä, mikä on oikea tapa tukea kehittyviä maita ja etenkin Tansaniaa. Täällä turismi tuo maahan rahaa, arvokkaita mineraaleja löytyy ja viljelymaa on paikoin todella hedelmällistä – silti oma kansa näkee nälkää. Mietin satojen vuosien ajan tehtyjä vääryyksiä, sortoa ja väkivaltaa, meidän länsimaalaisten vastuutamme sortajina. Mutta onko suora tuki kestävä ja kehitystä lisäävä tapa toimia vai hidastaako se kansallisen ylpeyden, oman ainutkertaisen identiteetin rakentumista ja vastuun ottoa? Mistä löytyy se visionääri, karismaattinen johtaja maan sisältä, joka päättää tehdä asiat toisin ja saa kansana tuen? En halua usuttaa rauhallista kansaa kapinaan (vähän kyllä usutan!), mutta kyllä päättäjien pitäisi täälläkin pystyä parempaan. Tämä kansa ansaitsisi vihdoin paljon parempaa.
Lähde rohkeasti ulkomaan harjoitteluun
Oma harkkani on nyt jo takana ja mietin jo uudelleen tänne tuloa. Kokemus on ollut ainutlaatuinen, eikä elämäni tämän kolmen kuukauden jälkeen palaa entiselleen. Jos sinä mietit lähteäkö harjoitteluun Suomen rajojen ulkopuolelle, niin älä jahkaa, vaan lähde. EU:n sisällä saa ainakin toistaiseksi hyvin rahoitusta ja vaikka Tansania ei kuulu Erasmus-alueeseen, niin esimerkiksi Tampereen ammattikorkeakoulun tukisäätiöltä voi hakea apurahaa (1400 €). Kysy lisää oman oppilaitoksesi ammattilaisilta ja pyydä apua tarvittaessa!
Minulle on ulkomaanharjoittelun aikana moni palanen loksahdellut ammatillisesti ja ihan inhimillisellä tasolla paikoilleen. Toisille ehkä teoriatietokin on riittävää, mutta väitän, että autenttista kokemusta ei korvaa mikään. Vaikka olen reissannut aiemmin Aasiassa junissa ja busseissa, ängennyt itseäni tavallisen kansan pariin, niin en minä ole aiemmin päässyt näin läheltä näkemään millaisten asioiden, ilojen ja surujen, kanssa ihmiset arjessaan touhuavat. Uskon, ja tiedän, että tulevaisuudessa ymmärrän paremmin, miltä vieraassa kulttuurissa eläminen voi tuntua. Tästä varmasti hyötyvät tulevat asiakkaani ja työyhteisönikin.
Lähdin tältä reissulta hakemaan realistisempaa ymmärrystä Tansaniasta (tai Afrikasta, kuten aiemmin ajattelin) ja ihmisten elämästä – ja sitä olen totisesti saanut. Täällä on paljon hyvää, mutta paljon huonoakin, kuten kaikkialla. Tasa-arvo on täällä vielä kaukainen haave, koulutusjärjestelmä on epätasa-arvoinen ja sosiaaliala kaipaa tutkimusta, jonka tulokset soveltuvat paikallisiin oloihin. Taas toisaalta yhteisöllisyys, avoimuus, positiivisuus, lämpö ja rakkaudellisuus ovat asioita, joita haluan salakuljettaa rajan yli Suomeen (ja niin tämä pieni anarkisti-bibi aikoo tehdäkin)
Kirjoittaja on Annika Strand, joka oli GST:n kautta harjoittelussa Mto Wa Mbussa keväällä 2024 ja opiskelee sosionomiksi TAMKissa.